Pohdiskelua opettajan raivokohtauksesta

Erityisesti sosiaalisessa mediassa on viime aikoina ollut esillä tapaus, jossa yläkoulun opettaja on tiltannut täydellisesti oppilailleen ja oppilaat ovat videoineet tämän raivokohtauksen. Lehtijuttujen perusteella tapaus vaikutti normipäivältä, mutta kun aihe on tullut esille monissa eri yhteyksissä ystävieni kanssa, niin päätin lopulta katsoa aiheesta julkaistun videon. Ja niin, ei tuota nyt voi normipäiväksi kutsua.

Onko suurin syyllinen sitten opettaja, oppilaat vai peräti oppilaiden vanhemmat? Itse kaataisin syyllisyyden pitkälti opettajan niskaan. Videolta ei selviä, millaiset tapahtumat tilanteeseen ovat johtaneet, mutta joka tapauksessa yksi opettajan tehtävistä koulussa on olla roolimalli ja luotettava aikuinen. Aikuisen ihmisen ominaisuuksiin kuuluu edes jonkinlainen kyky hallita omaa käyttäymistään. Millaisen mallin opettaja antaa nuorille, kun hän yrittää ratkaista konfliktitilannetta sinkoilemalla ympäri luokkaa korvia vihlovalla kirkumisella säestettynä?

Toisin kuin lehtijuttujen perusteella olisi voinut kuvitella, oppilaat ottavat tilanteen yllättävänkin chillisti. Heidän kommenttinsa ovat enimmäkseen jopa ihan aiheellisia. Sävy on toki osittain alatyylinen, mutta olosuhteet huomioiden en kauheasti heitä siitä moittisi. Vastaavan reaktion saisi todennäköisesti useimmilta yläkouluryhmiltä ja ihan aikuisiltakin ihmisiltä.

Videon perusteella mikään ei viittaa siihen, että ryhmä olisi erityisen hankala hallittava. Oma veikkaukseni on, että opettaja on vanhan koulukunnan opettaja, joka on yrittänyt luoda auktoriteettiaan puuttumalla kutakuinkin kaikkeen mahdolliseen. Kun opettaja juoksee jokaisen näkemänsä kännykän perässä, ei opettaja silloin hallitse tilannetta, vaan oppilaat hallitsevat. Kun opettaja puuttuu jokaiseen päähän unohtuneeseen pipoon, voivat oppilaat pistää melkoisen sirkuksen pystyyn veivaamalla pipoja edestakas päähän ja pois. Kun opettaja näkee oppilaat vihollisena, näkevät oppilaat myös opettajan vihollisena.

Joidenkin ihmisten mielestä kurin löystyminen johtuu siitä, ettei opettajalla ole entisen kaltaista kurinpitokeinovalikoimaa käytössään. Voi olla, että karttakepillä saisi työrauhan palautettua, mutta voi vain kuvitella, mitä kaikkea muuta vahinkoa sillä saadaan aikaiseksi. Jos koulussa opetetaan, että väkivalta on ratkaisu konflikteihin, niin totta kai oppilaat oppivat ratkomaan konflikteja väkivallalla.

Ylipäätään minua häiritsee kaikki keskustelu, jossa pohditaan, mitä keinoja opettajalla on käytössään ongelmatilanteissa. Keskustelussa ruokitaan vastenmielistä "opettaja vastaan oppilaat" -ajattelua. Samalla luodaan mielikuvaa nuorista, jotka eivät osaa käyttäytyä. Ihan oikeasti ihmiset hei, meillä täällä Suomessa on ihan törkeän fiksuja nuoria, jotka käyttäytyvät todennäköisesti paremmin kuin yksikään nuorten sukupolvi ennen heitä.

Fiksuus tarkoittaa myös sitä, etteivät nuoret enää alistu karttakepillä hutkittaviksi, vaan osaavat pitää puolensa. Se tarkoittaa sitä, etteivät he hyväksy heihin kohdistuvaa aliarviointia. Se tarkoittaa myös sitä, että eivät nuoret hankaliksi heittäydy ilman syytä. Voi olla, että heidän tapansa toimia ei ole aina natsiopen mielen mukainen, mutta ei oppilaan tehtävä olekaan mielistellä opettajaa, vaan etsiä omaa identiteettiään, tutkia, kasvaa, kyseenalaistaa ja vähän kapinoida siinä samalla.

Olen opettanut sijaisjaksojeni aikana tuhansia nuoria ja oikeasti hankalat nuoret voin laskea yhden käden sormilla. Omina kouluaikoinani ihmettelin, miksi jotkut opettajat ja erityisesti rehtori tuntuivat olevan aina hyvää pataa kaikkein pahimpien huligaanien kanssa. Enää en ihmettele. Harvassa ovat ne nuoret, jotka ovat hankalia silloin, kun heistä välitetään.

"Siis tää on ihan mahtavaa!"

Huhhuh, mitähän sitä nyt? Nyt on kurssikokeet korjattu ja vuodenvaihteesta alkanut sijaisuus Kuninkaantien lukiossa päätöksessään. Toisaalta olisi kova hinku päästä opettamaan vielä vaikka mitä, mutta toisaalta on ehkä ihan kiva yrittää nyt saada vähän muitakin juttuja tehtyä.

Jos keväällä oppitunnit menivät vähän viimeisillä bensahöyryillä, niin näin kesäloman jälkeen tuli sitten vedettyä aika täysillä. Oppilaatkin tuntuivat olevan virkeämpiä ja aktiivisempia kuin mitä toukokuussa. Suoraan sanottuna en muista, että Kunkussa olisi koskaan ollut tuntiaktiivisuus tuolla tasolla kuin mitä se nyt oli näiden kahden ryhmän kanssa.

Tosiaan minulla oli vain kaksi kurssia, kun sijaistettava opettaja tekee töitä osa-aikaisena. Mietin, että onko siinä pieni epäsuhta, kun opiskelijat raatavat usein kuutta kurssia per jakso ja sitten opettaja tulee intoa puhkuen pitämään sitä päivän ainoaa oppituntia.

Matikan kertauskurssia fiilistelinkin jo viime blogauksessa, mutta ihan yhtä upea ryhmä oli kakkosten derivaattakurssilla. Yksi kaverini kysyi minulta hiljattain, eikö lyhyen matikan opettaminen ole sellaista kivireen vetämistä, kun ketään ei vaan kiinnosta. Sanoin suoraan, että ei ole. Yhtä motivoitunutta porukkaa saa hakemalla hakea pitkänkin matikan puolelta. Yleinen harhaluulo on se, että lyhyen matikan valitsevat vain ne, joita matikka ei kiinnosta pätkän vertaa. Monelle se valinta on kuitenkin vain priorisointikysymys. Jos lukujärjestys täyttyy vaikkapa neljän kielen kursseilla, ei pitkän matikan ottaminen mukaan ole mikään piece of cake. Toisaalta monet myös tykkäävät matikasta, mutta kokevat, etteivät omat rahkeet sitten kuitenkaan riitä pitkän matikan puolella.

Lisäksi ainakin Kunkussa lyhyen matikan opettamisessa on se kiva puoli, että saman kurssin ryhmiä on vain kaksi, kun pitkän matikan puolella niitä on neljä tai jopa viisi. Niinpä lyhyttä matikkaa opettaessa ryhmissä pyörii jatkuvasti samoja opiskelijoita. Tämän sijaisuuden aikana pidin todella monelle kaksi kokonaista kurssia, joillekin jopa kolme.

No mutta, takaisin tähän derivaattakurssiin. Kuten olen aiemmin kertonut, videokuvasin puolitoista vuotta sitten erään oppitunnin. Tuntui luontevalta ottaa tämän porukan kanssa homma uusiksi. Väitän, että katsomalla oman oppitunnin videolta oppii enemmän kuin pitämällä kokonaisen kurssin. Pedagogisiin opintoihin kuuluu harjoitustuntien pitäminen ja muiden harjoitustuntien seuraaminen, ja tunneista käydään sitten palautekeskustelu. Tuntuu jopa jossain määrin hölmöltä, ettei vastaavaa tehdä enää myöhemmin. Videokuvaus on kuitenkin varsin tehokas tapa päästä arvioimaan omaa toimintaa ulkopuolisen silmin.

Seurasin videolta erityisesti omaa äänenkäyttöäni. Tuntuu, että samoihin asioihin saa edelleen kiinnittää huomiota kuin puolitoista vuotta sitten. Epäolennaisten asioiden mumisemista ja taulua päin puhumista oli edelleen havaittavissa. Itsenäisen laskemisen aikana käänsin kameran luokkaan päin. Pidän henkilökohtaista ohjaamista jopa tärkeämpänä osana työtäni kuin perinteistä ryhmäopetusta luokan edessä, joten halusin arvioida tapaani toimia niissä tilanteissa. Kovin paljoa näitä tilanteita ei videolle kuitenkaan tullut, vaan shown varastivat eturivissä istuneet tytöt, joiden keskustelu tunnin aikana kuuluu videolta hyvin.

Tajusin, etten ole koskaan tällä tavalla kuullut kokonaisia keskusteluja, kun oppilaat yrittävät omaksua uusia asioita. Luokassa kierrellessä kuulee vain pieniä pätkiä sieltä täältä. Tässä keskustelun dynamiikka oli selkeästi sellainen, että yksi neuvoi toista. Olen katsonut videota useammankin kerran ja yrittänyt hahmottaa, millaista prosessointia vertaisopetusta saanut tyttö kävi läpi uusia asioita ymmärtääkseen. Oman työn kehittämisen kannalta tällainen materiaali on enemmän kuin arvokasta.

Oppitunnin lopulla vertaistukea saanut tyttö hihkaisee ystävälleen: "Siis tää on ihan mahtavaa! Mä niinku tykkään... Sun takii mä tykkään matikasta!" Pieni sydän sisälläni värähti iloisena.