Ohikiitävää

Melko tarkkaan neljä kuukautta sitten sain Helsingin kuvataidelukion rehtorilta puhelun, jonka keskeinen sisältö oli "päädyin nyt sitten valitsemaan sinut". Olin hakenut kaksi jaksoa kestävää vuorotteluvapaan sijaisuutta ja haastattelun kautta paikka sitten sattui aukeamaan. Edessä oli lyhyen matematiikan kursseja, joita en ole koskaan kovin pitkiä pätkiä missään opettanut. Kävin koululta hakemassa kirjat käsiini ja viiden eri kurssin urakka alkoi heti seuraavana päivänä.

Tätä savottaa ehdinkin jo viime blogahduksessa kuvailla. Tänään tämä savotta saavutti sen pisteen, että pidin toistaiseksi viimeiset oppituntini Torkkelissa. Sen verran vauhdikas päivä oli, ettei sitä oikein ehtinyt siinä päivän aikana miettiä. Nyt illalla kotona ehtii vähän kelailla kaikkea sitä, mitä näiden neljän kuukauden aikana on tapahtunut.

Toki tässä on vielä koeviikko edessä, mutta ei se kokeiden valvonta ja tarkistaminen anna sitä iloa, jota oppitunneilla tapahtuvat kohtaamiset antavat. Onneksi voin hyvillä mielin sanoa, että olen tehnyt parhaani ja antanut itsestäni kaiken, mitä olen osannut antaa. Ja mitä enemmän olen antanut, sitä enemmän olen myös saanut.

Noin vuosi sitten kävin läpi perusteellista itsetutkiskelua tajuttuani yhtäkkiä, että Kuninkaantien lukion abit, joita olin ensimmäisen kerran saanut opettaa heti heidän ensimmäisenä lukiosyksynään, olivat saamassa lukiourakkansa päätökseen. Vaikka olinkin ollut siellä vain sijaisena, olin saanut pitää monille heistä useita oppitunteja kolmen lukiovuoden aikana. Syyllistin itseäni siitä, että olin epäonnistunut siinä, mikä minulle on opettajan työssä lopulta tärkeintä, saada nuori ymmärtämään arvonsa, tuntemaan itsensä tärkeäksi ja näkemään omat vahvuutensa. Liian myöhään tajusin, että niin paljon enemmän olisin voinut sanoa ja tehdä.

Tämän itsetutkiskelun seurauksena olen yrittänyt antaa itsestäni aiempaa enemmän, olla enemmän läsnä, olla enemmän kiinnostunut, katsoa enemmän silmiin ja yksinkertaisesti välittää enemmän. En osaa sanoa, kuinka paljon siitä on nuorille välittynyt, mutta ainakin itse olen viimeisen vuoden aikana saanut tästä työstä enemmän kuin koskaan ennen. Useita kertoja Torkkelin sijaisuuden aikana olen luokassa pyöriessäni hiljaa mielessäni ollut kiitollinen, että saan tehdä tätä työtä näiden nuorten kanssa.

Vanhan viisauden mukaan opettajan työn lopullinen tavoite on tehdä itsensä turhaksi, nostaa nuori omille siivilleen. Siinä työssä ilmeisesti olen kuitenkin epäonnistunut, kun yksi tyttö tänään viimeisen tunnin päätteeksi huokaisi, ettei tiedä, miten pärjää jatkossa ilman minua. Kyllä te pärjäätte. Ja ehkä näemme vielä jatkossakin joskus jossakin. Kiitos teille tossut, olette rakkaita.